Mummoja

Minulla on kolme mummoa hengissä Omani sekä toinen äidin mummoista. Toinen kuoli viime jouluna, pitkän sairastamisen ja sairaalassa makaamisen jälkeen. Hän oli 92-vuotias kuollessaan ja kaipaan häntä kovasti vieläkin. Tuntuu kuin jotain suurta ja tärkeää puuttuisi. Jotain minkä ainakin nuorempana lulin säilyvän ikuisesti elämässäni.

Nyt toinen äitini mummoista on ollut kahden kuukauden aikana kolmesti sairaalassa. Mummo kertoi, että hän on vieläkin huonossa kunnossa ja on vain ajan kysymys milloin hänetkn joudumme autaamaan. Onhan hän jo melkein sata, mutta en häntä kestäisi menettää. Mumin kanssa on niin paljon hyviä muistoja ja hänen luokseen olen aiina voint mennä jos on olut paha olla.

Eniten minua on ainakin satuttanut eniten se, että kun hänen tai jo kuolleen mummin luona vieraillut ja he ovat joutuneet kysymään kuka olen. Tuntuu pahalle, kun ihminen jota rakastaa ei enää tunnista minua. Tuntuu siltä, että itku tulee hetkenä minä hyvänsä ja sitä on sitten pidäteltävä. Miten pahalta se ihmisestä itsestään mahtaa tuntua, kun ei enää tunnista omia lapsiaan ja muita sukulaisiaan. Täytyy olla todella turhauttavaa, kun ei tiedä kenen kanssa keskustelee tai kuka auttaa sinua peseytymään, kun et itse siihen enää kykene.

Toivotavasti mummi nyt kuitenkin kestäisi joulun yli. En jaksa enää toista surun täyttämää joulua, kun tärkeä ihminen lähtee elämästä silloin, kun pitäisi olla iloinen ja kaikken kuuluisi olla hyvin.

Sairaana

Ehdinpä vielä kirjottelemaan ennen lähtöä. Kohta pääsenkin sitten neljksi tunniksi istumaan linkkiin. Onnistuin saamaan kuumeen itselleni. Ei ole kivaa. Huomenna pitäisi mennä töihin ja kuumetta on melkein 39 astetta.

Tämä nykyinen poikaystävän tekele tuli eilen käymään. En muista milloin viimeksi olisin nukahtanut niin että joku silittää hiuksia ja selkää. Tuli jotenkin niin turvallinen olo. Sitä tunnetta olinkin jo osannut kaivata.

Oli huvittavaa huomata miten luokkakaverit olivat pahoillaan että olen sairastunut. Kaiki voivottelivat ja toivottelivat pikaista paranemista. Ei se tuollaista lukiosa ollut. Silloin kukaan ei tuntunut välittävän vaikka toisilla meni välillä todella huonosti.

Isäkin soitti eilen. Viimeksi olinkin sen kanssa puhunut puhelimessa ehkä puoli vuotta sitten. Huvitavaa miten sitä ei tule omiin sukulaisiin pidettyä yhteyttä. Mutta mitäpä sitä soittelemaan jos ei keran ole mitään sanottavaa.

Mutta nt pitäisi lähteä tallustamaan tuonne pysäkille ottelemaan lnkkiä, jos se vaikka olisi ajoissa.

Ensimmäinen tekstini

Sainpa sitten viimeinkin aikaiseksi aloittaa oman plokin. Kauan olinkin jo miettinyt uskallanko ja osaanko mitään kirjoittaa.

Minä olen siis Karsta. Tänä syksynä aloitin restomoniksi opiskelemaan ja pääsin viimeinkin muuttamaan kotoa pois. Se olikin suuri muutos, ei ehkä niinkään suuri minulle, mutta perheeni otti asian raskaasti(vaikka eivät sitä mielellään myönnäkkään). Niinhän se varmaan aina on, kun esikoinen lentää pesästä. Nyt sitten asustelen solussa kahden muun immeisen kanssa. Tai oikeastaan vain yhden, sillä tuo toinen ei paljoa kämpillä viihdy ja silloinkin vain omassa huoneessaan. Mutta suuri helpotus on ollut, kun kämppikset ovat olleet mukavia ja heidän kanssaan on tullut toimeen.

Se onkin sitten ollut yksi niitä harvoja onnekkaita asioita tämän syksyn aikana. Erosin kaksi kuukautta sitten kihlatustani. Yhdessä ehdimme olla jo melkein puolitoista vuotta. Asiaan vaikutti monikin asia, mutta ehkä välimatka ja erilleen kasvaminen olivat suurimat syyt. Ei sitä voinut enää jatkaa, kun ei ollut sitä jotain. Rakkaus vain kuoli.

En sitä oikeastaan osannut surra. Olin tiennyt sen tapahtuvan jo kauan aikaa. Jos jotain siitä kokemuksesta opin, niin sen etten enää ikinä pidä pahaa oloa sisälläni niin kauaa, vaikka kuinka pelkäisin satuttavani iyseäni ja muita. Asiat helpottivat kuitenkin paljon, kun asiasta puhuttiin ja vaikka yhdessä ei enää jatketakkaan, niin varmasti vielä voidaan puhua ja olla yhteydessä.

Tällä hetkellä elämä on muuttunut nin paljon, että meinaa jo pelottaa mihin vielä päädyn. Toisinaan ajattelen olisiko olut turvallisempaa jatkaa eksän kanssa vaikka rakkaus hiipuikin.
Opiskelen siis kansainvälisellä linjalla ja sen takia olen tutustunut moniin ulkomaalaisiin ihmisiin. Kuten esimerkiksi nykyiseen poikaystävääni(kö?) Jotain välillämme oli jo ennen kuin erosin eksästäni ja asiat ovat edenneet vauhdilla. Aika usein on riidelty ja erottu ja palattu takaisin yhteen. Jotain siinä miehessä vain on sellaista, että palaan hänen luokseen aina, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Näemme asiat toki hyvin eri tavoin eri kulttuurien takia. Hän on muslimi ja minä en kuulu kirkkon lainkaan. Se ei ole kuitenkaan ongelma, mutta ajattelemme asioista vain niin eri tavoin ja molemmat olemme tempperamenttisia, joten yhteen tulee otettua milloin mistäkin. Eivät ne yleensä mitään vakavia asioita ole, mutta kumpikaan ei haluaisi antaa periksi..Joten omalta osaltani se menee yleensä mököttämiseen, jonka jälkeen saan aina pyytää anteeksi lapsellista käytöstäni.

Nyt lähden lukemaan läksyjä..tai syömään jotain. Huomenna lähden kämään kotona päin, joten kerron kuulumisia varmaankin vasta sunnuntaina.