Minulla on kolme mummoa hengissä Omani sekä toinen äidin mummoista. Toinen kuoli viime jouluna, pitkän sairastamisen ja sairaalassa makaamisen jälkeen. Hän oli 92-vuotias kuollessaan ja kaipaan häntä kovasti vieläkin. Tuntuu kuin jotain suurta ja tärkeää puuttuisi. Jotain minkä ainakin nuorempana lulin säilyvän ikuisesti elämässäni.
Nyt toinen äitini mummoista on ollut kahden kuukauden aikana kolmesti sairaalassa. Mummo kertoi, että hän on vieläkin huonossa kunnossa ja on vain ajan kysymys milloin hänetkn joudumme autaamaan. Onhan hän jo melkein sata, mutta en häntä kestäisi menettää. Mumin kanssa on niin paljon hyviä muistoja ja hänen luokseen olen aiina voint mennä jos on olut paha olla.
Eniten minua on ainakin satuttanut eniten se, että kun hänen tai jo kuolleen mummin luona vieraillut ja he ovat joutuneet kysymään kuka olen. Tuntuu pahalle, kun ihminen jota rakastaa ei enää tunnista minua. Tuntuu siltä, että itku tulee hetkenä minä hyvänsä ja sitä on sitten pidäteltävä. Miten pahalta se ihmisestä itsestään mahtaa tuntua, kun ei enää tunnista omia lapsiaan ja muita sukulaisiaan. Täytyy olla todella turhauttavaa, kun ei tiedä kenen kanssa keskustelee tai kuka auttaa sinua peseytymään, kun et itse siihen enää kykene.
Toivotavasti mummi nyt kuitenkin kestäisi joulun yli. En jaksa enää toista surun täyttämää joulua, kun tärkeä ihminen lähtee elämästä silloin, kun pitäisi olla iloinen ja kaikken kuuluisi olla hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti